Osuuskunta: vähävaraisten auttajasta miljoonien suomalaisten yhteistyöksi

Osuustoiminta on yksi esimerkki organisaatiomalleista. Osuustoimikunnan pääideana on yhdessä omistaminen ja päättäminen, ja se pyrkii demokratiaan ja tasa-arvoon. Rantautuessaan 1900-luvun alussa Suomeen osuustoiminta oli suuri yhteiskunnallinen uudistus, joka antoi harvalle jakaantuneen pääoman sijaan vähävaraisille mahdollisuuden omaisuuden kerryttämiseen, ja se pyrki osaltaan järjestämään kaupankäynnin rehelliseksi ja kuluttajan edun mukaiseksi. Osuustoiminnan avulla vähävaraiset saivat mahdollisuuden oppia yhteistyötä ja yrityksen johtamista, ja osuustoiminnasta saadut varat käytettiin yleishyödyllisiin tarkoituksiin.

Suomessa taloudellisesti merkittävimpiä osuuskuntia ovat osuuskaupat, tuottajaosuuskunnat ja osuuspankit. Tavalliselle suomalaiselle ehkä tutuimmat osuuskunnat ovat OP- ja POP-pankit sekä S-ryhmä, joista pelkästään jälkimmäisellä on Suomessa noin kaksi miljoonaa jäsentä. Olen sekä Osuuspankin että S-ryhmän jäsen, vaikka itse en ainakaan miettinyt esimerkiksi vanhempieni S-tilin rinnakkaiskorttia käyttäessäni, mitä kortin omistaminen todellisuudessa tarkoittaa. Hankin ikioman S-korttini kuluneena syksynä, (loistavien liittymistarjousten ja -etujen perässä tietenkin) ja minulle konkretisoitui vasta silloin, että maksaessani sadan euron liittymismaksun minusta tulee yksi S-ryhmän omistajista.

Osuuskunnan jäsenenä omistajajäsen saa osuuskunnan etuja ja tuottoja takaisin itselleen, ja hänellä on äänioikeus osuuskunnassa. Esimerkiksi S-ryhmän vihreä kortti antaa alennuksia ja muita etuja S-ryhmän toimipaikoissa, mutta mahdollisen bonuksen takaisin maksaminen omistajalle on kytköksissä tämän omaan rahankäyttöön ja ostoksiin ryhmän toimipisteissä. Todellinen takaisinmaksun bonusprosentti on todellisuudessa hyvin pieni. Myös Osuuspankki toimii samalla tavalla, ja omalle tililleni sijoitettujen rahojen koroilla pystyn maksamaan pois esimerkiksi opintolainan korkoa sekä pankkikortin käyttömaksua.

Osuuskunnan johtaminen ja suunnittelu on hyvin haastavaa. Vaikka osuuskunnan ideana ei ole tehdä suuria voittoja omaan tarkoitukseen vaan jakaa ne yleishyödyllisesti, tulee silti pohtia tarkkaan, kuinka isoja etuja omistajille voidaan antaa – mikään kun ei pyöri tappiolla. Osuuskunta on ihmisten organisaatio, joten siinä tulee aina riittämään kehityskohtia ja ongelmia, jotka vaativat ratkaisua.

Vaikka yksittäinen ihminen hyötyykin esimerkiksi PKO:n jäsenyydestä, on suuri osuuskunta aiheuttanut pienyrittäjille ongelmia muun muassa Joensuussa. Kun suurin osa liikkeistä ja lähes kaikki ruokakaupat kuuluvat joko S-ryhmään tai Keskoon, ei yksittäinen yrittäjä pysty pitämään hintojaan yhtä alhaisena, ja asiakkaat siirtyvät sinne, missä tarjonta on edullisempaa. Ravintolat ja huoltoasemat voidaan valita sen perusteella, mistä on mahdollista saada bonusta, ja osuuskunnalla on varaa käyttää markkinointiin ja näkyvyyteen paljon enemmän rahaa kuin pienyrittäjällä. Huolestuttava ilmiö onkin, kuinka pienet puodit ja yksityisyrittäjät katoavat yksi kerrallaan Suomesta suurten ketjujen tieltä joko konsernin ostaessa ne itselleen tai vain siitä syystä, ettei yrittäminen ole enää kannattavaa samaan aikaan, kun jo liian monessa Joensuun baarissa kysytään tiskillä, olenko omistajajäsen.